Ihan ensimmäiseksi: kirjoitan tämän ihmisenä, jolla on taustalla elämää ilman ns. live-kavereita/ystäviä n. 17 vuotta. Minulla on myös ollut masennusta ja epätoivoakin, mutta ei pelkästään koskien ihmissuhteiden löytymistä, vaan enemmänkin sitä, miten olen voinut päästä pois vääränlaisista ihmissuhteista. Olen käynyt pari jaksoa terapiassa elämäni aikana. Joten tämä allaolevan tekstini voin sanoa tulevan ihan asiantuntemuksen näkökulmasta, eikä vain ulkopuolisena arvostelijana ja tarkkailijana. Mutta sanon tähän samaan myös vielä sen että tällä hetkellä en tunne oloani yksinäiseksi. Olen oppinut rakastamaan itsenäisyyttä ja sitä että saan tehdä asioita juuri silloin ja sillä tavalla kuin tahdon. Ei minulla ole mitään kavereita ja ystäviä vastaan, mutta mieluummin valikoin yhden hyvän, jonka kanssa juttu luistaa ihan ensihetkestä lähtien, kuin että hankkisin puhelimen täyteen vaikka kenen puolitutun numeroita. Mutta seuraavaksi sitten kerron mitä mieltä olen siitä, että mikä yksinäisyyteen ja pahaan oloon auttaa. Luvassa ei todellakaan ole mitään helppoja pikavinkkejä, vaan raakaa työtä ja ponnistelua (johon täytyy sitoutua loppuelämäkseen säilyttääkseen tehon). Vähän niin kuin ruokavalio. Ei mitään pikadieettejä. Vaan kokoinainen elämäntyylin ja asenteen muutos.

Minulla on tapana vetää viivoja suoriksi joissakin asioissa. Syy siihen on se että elämä on lyhyt ja on turha tuhlata omaa ja toisten aikaa toiminnalla, jossa ei ole mitään asetettua, omasta itsestä lähtöisin olevaa päämäärää. Jos jokin asia vaivaa, niin on otettava itseään niskasta kiinni ja tehtävä asialle jotakin. Asiat eivät välttämättä onnistu heti ja eikä ihan vielä vuosienkaan päästä. Mutta se että vain uhriuttaa itsensä ja tyytyy valittamaan tekemättä yhtään mitään asioiden eteen omalta osaltaan, ei edesauta asioiden muuttumista yhtään millään tavalla. Kenenkään epäonnistuminen ei ole kohtalo. Niin kauan kuin elät, niin voit asioihin vaikuttaa. Mutta kukaan ei tee asioita puolestasi. He voivat olla vain avustajia. Sinä itse olet oman elämäsi ja päätöstesi pomo.

Jos haluaa elämässä löytää ystäviä tai elämänkumppanin, niin asioiden eteen täytyy tehdä jotakin. Ymmärrän täysin huonon itsetunnon ja masennuksen. Silloin ei jaksa tehdä asioiden eteen välttämättä yhtään mitään. Mutta toisaalta silloin ei todellakaan kannata hukata aikaansa ja energiaansa siitä valittamiseen, että ei ole ystäviä ja elämänkumppania. Silloin kannattaa keskittyä täysillä vain ja ainoastaan omaan itseensä ja siihen että opettelee rakastamaan ja kunnioittamaan itseään. Ihmisten kanssa voi olla tekemisissä ja siinä samalla opetella puolustamaan itseään. Siitähän suureksi osaksi kuitenkin on kysymys, että itsellä on hallinnantunne oman elämän suhteen; tuntee oman arvonsa ja kaikki itselleen tärkeät asiat, sekä osaa pitää puolensa ja asettaa rajansa. Näitä tietoja ja taitoja ei voi kukaan kaveri tai puoliso itselle tuoda. Joku voi sanoa että hän näkee miten muut kaverit kannattelevat toisiaan. Voi olla näin. Mutta onko se terve kuvio? Kokevatko nuo ihmiset olevansa itsenäisiä aikuisia ihmisiä ja täysin oman elämänsä ohjaksissa? Onko heillä kaikki aina riippuvaista kavereista? Tuleeko siitä loppujenlopuksi taakka?

On myös niin, että silloin kun tuntee itsensä ja rajansa, niin osaa valita kaverit ja ihmiset, jotka päästää lähelleen paljon paremmin. Ei tule tarvetta juosta kenen tahansa syliin, vain siksi että ei tarvitsisi olla yksin. Siinähän voi joutua kenen tahansa narsistin tai psykopaatin uhriksi. Silloin todennäköisesti löytää myös paremmin kavereita, jotka myös itse seisovat omilla jaloillaan, eivätkä syyllistä kaveria siitä, että hän ei vietäkään kaikkea vapaa-aikaansa vain ja ainoastaan näiden kavereiden kanssa, jos heillä on vaikkapa paha olla. Hyvä kaveri sallii toiselle sen, että hänellä voi olla kivaa, vaikka itsellä ei ole ja myös sen että kaveri viettää aikaa ja pitää hauskaa myös muiden ihmisten kanssa. Hyvä kaveri ei yritä lannistaa toisen onnea, vain koska itsellä menee huonosti. Hyvä kaveri ei vertaile onko itsellä vähemmän tai enemmän jotakin kuin toisella. Hyvä kaveruus perustuu tilan antamiseen ja vastuun ottamiseen omasta elämästä.

Itse voin kuvitella olevani yksinäisen ja masentuneenkin ihmisen kaveri, mutta silti en ottaisi ketä tahansa masentunutta kaverikseni, kuten en ottaisi ketä tahansa muutakaan ihmistä kaverikseni. Kavereilla täytyy olla oikeasti jotain yhteistä arvomaailmassa, mielenkiinnonkohteissa, harrastuksissa, luonteessa ja temperamentissa, niin että siitä voi syntyä rakentava ystävyys.

En myöskään alkaisi kenellekään minkäänlaiseksi terapeutiksi, vaan minusta jokainen nostaa itse oman häntänsä ja ottaa itse härkää sarvista kiinni. Kukaan muu ei voi tietää mitä kenenkin täytyy elämällään tehdä. Tukena voin olla silloin, kun näen että ihminen itse yrittää parhaansa. Muussa tapauksessa kehottaisin, että ihmisen olisi hyvä aloittaa terapia. Kukaan ystävä ei pysty kantamaan toista. Siinä menee oma terveys, jos siihen alkaa. Jokaisella on kuitenkin myös oma elämä ja sen haasteet kannettavana. Olisi puoskarointia monessakin tapauksessa alkaa terapoimaan toista. Jos vaikkapa toinen ihminen on itsetuhoinen, niin silloin pitää ottaa yhteyttä lääkäriin ja sosiaalitoimistoon, josta voidaan alkaa järjestää terapeuttia. Tavallaan ymmärrän sen, että voi tuntua oudolta, jos joku mainitsee terapeutin. Mutta minusta se, että jos jonkin mainitsemana sana terapeutti tuntuu töykeältä, niin silloin tiedät että tuo ihminen ei ole ystäväsi (varsinkin siis jos kuulet tämän ihan livenä, etkä vain päättele asioita internetin välityksellä kuulostavan negatiivisemmalta kuin ne oikeasti on ilmaistu). Silloin osaat lopettaa tuon ystävyyden ajoissa, koska se ei edistä tervehtymistäsi. Silti terapeutin mainitseminen voi olla positiivinen asia, silloin kun sanojana on ihminen, joka oikeasti välittää sinusta, eikä koskaan kertoisi kenellekään, että olette puhuneet terapia-asioista tai siitä, että käyt terapiassa. Eikä hän myöskään hylkää sinua sen jälkeen, kun alat käydä terapiassa. Hän voi nähdä tilanteesi joskus paremmin kuin sinä itse olet valmis itsellesi myöntämään. Joskus on parempi vähän herätellä ihmistä, ennen kuin asiat menevät liian vaikeiksi tai alkavat kuulostaa liian synkiltä tai jopa vaarallisilta. On hyvä saada ihminen ymmärtämään, jos hän näkee kaikkialla aivan liikaa negatiivisuutta tai jos hän näkee muiden positiivisissa asioissa aihetta katkeruuteen tai kateellisuuteen, eikä kuitenkaan jaksa ponnistella oman elämänsä suhteen tai ei oikein löydä suuntaa.

Jotkut masentuneet ja yksinäiset pohtivat mikä vika heissä on. Voisin sanoa että suurin vika on se että he edes kysyvät mikä vika heissä on? Kukaan ei jaksa kuunnella valittajaa ja fakta on se että sinussa ei ole vikaa niiden ihmisten silmissä, ketkä ovat sinulle oikeaa seuraa. Pitäisi ennemminkin kysyä miksi minulla on tarve valittaa ja mitkä asiat oikeasti ovat niitä, mitkä muuttaisin jos voisin. Jos valittaa että kaverit hylkäävät, niin voisiko positiivinen puoli olla se, että väärät ihmiset tajusivat ihan itse kävellä elämästäsi pois. Heitä ei tarvinnut kantaa ulos. Oma rooli on vain siinä, että pitää huolen että he myös pysyvät pois, eivätkä pyri takaisin silloin kun se heidän itsekkäisiin tarkoitusperiinsä taas sopisi. Tätä on rajojen asettaminen. Kenessäkään ei ole mitään vikaa, jos he vain aktiivisesti itse alkavat etsiä itselleen paremmin soveltuvaa seuraa. Ei pidä jäädä vain odottelemaan kuka sinut valitsee tai ei valitse. Ryhdy itse valitsijaksi. Mieti että oletko kenties itse nyrpistellyt nenääsi ihmisille, joita et edes tunne. Ehkä he olisivat voineet olla sinun ystäviäsi, mutta he eivät kelvanneet sinulle. Halusit ehkä väkisin olla joidenkin muiden kaveri, joiden avulla olisit ehkä itse kuvitellut voivasi kivuta jossain arvoasteikossa ylöspäin, mutta saitkin pakit, koska nuo ihmiset eivät kelpuuttaneet sinua joukkoonsa. He ehkä näkivät lävitsesi eli että et ollut itse lähestymässä heitä sydämelläsi vaan egollasi. Mieti miksi koet että et kelpaa "kenellekään". Ehkä syy on sinussa itsessäsi. Kuinka moni ihminen oikeasti kelpaa sinulle kaveriksi?

Sitten on vielä yksinäisyys parisuhteessa. Voisiko siinä olla sama syy, kuin tuossa yllä? Parisuhteeseen on lähdetty väärästä syystä eli ego edellä, eikä sydän edellä. Onko ihminen, joka on ryhtynyt parisuhteeseen oikeasti tuntenut itsensä ja rajansa ennen parisuhteen aloittamista?

Jos ihminen kokee ahdistusta parisuhteessa ja valittaa siitä jatkuvasti jossain, mutta ei kuitenkaan tee asialle mitään, niin mitä hän kuvittelee valituksella saavuttavansa? Hän todennäköisesti karkottaa vain ihmiset ympäriltään. Miksi hän ei itse ei tee valintoja? Jotkut sanovat pelkäävänsä jäävänsä yksin loppuelämäkseen. Miksi he niin pelkäävät? Oliko kenties ainoa suurin syy tämän huonon parisuhteenkin aloittamiselle se, että he ryhtyivät siihen vain ja ainoastaan, koska pelkona oli että he eivät kenties pystyisi löytämään yhtään ketään muutakaan. Mitä järkeä tuollaisessa ajattelussa on? Ei tuollaiselle pohjalle pysty rakentamaan parisuhdetta. Valinnat eivät silloin perustu vapaudelle valita juuri sellainen kumppani kenen kanssa on oikeasti kivaa jo heti alusta lähtien. Ihminen kokee valinnan vain pakoksi, kun mukamas muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Olisiko hyvä miettiä miksi kokee, että muita vaihtoehtoja ei ole. Tiedän, että monet vetävät herneitä syvälle sieraimiinsa kuullessaan edes mainittavan sanan terapeutti. Mutta jos ihminen on ihan hukassa oman itsensä kanssa, niin jossakinhan hänen täytyy jäsentää elämänsä peruspilarit ensin kuntoon ja sitten siltä pohjalta voi tehdä itselleen terveempiä päätöksiä asioiden, kuten ystävien ja elämänkumppanin suhteen. Pitää pystyä olemaan itselleen uskollinen ja rehellinen ja se on mahdotonta jos ei edes tunne ja kunnioita itseään.

Monet sanovat tuntevansa itsensä, mutta itseasiassa he osoittavat asian olevan monella tavalla toisin, mikä näkyy heidän jatkuvista huonoista valinnoistaan asioiden suhteen. Sitten he syyttävät asioista kohtaloa. He eivät kykene näkemään, että jotkin elämäntapahtumat ja joidenkin ihmisten sanat ovat saaneet heidät uskomaan pahaa itsestään ja ajattelemaan pessimistisesti. Kun ihminen pääsee lähemmäs positiivisempaa ajattelutapaa, hän kykenee näkemään missä menee raja itseä koskevien totuuksien ja toisten ihmisten pahan olon purkamisen välillä. Hän pystyy pitämään muiden ihmisten negatiivisuuden poissa omasta itsestään, silloin kun tietää että siinä ei ole mitään totuutta. Hän pystyy näkemään, että muiden ihmisten ilkeys ei johdu mistään, mikä hänessä on vialla. Terve ihminen pystyy helposti lähtemään pois huonoista ihmissuhteista ja ilkeiden ihmisten luota ja luottaa siihen että parempaankin seuraa löytyy, kun vain etsii. Terve ihminen myös aloittaa uudet ihmissuhteet aina puhtaalta pöydältä tuomatta siihen epäilyksiä edellisistä suhteista. Muista ihmisistä emme toki voi koskaan mennä takuuseen. Asiathan voivat muutttua. Mutta siinäkin tapauksessa itseeän kunnioittava ihminen ei juutu tuohon suhteeseen tai katkeroidu siitä. Hän jatkaa joustavasti eteenpäin kohti rakentavampia ihmissuhteita, joissa hän kokee olevansa riittävä ja tulevansa oikeinymmärretyksi.