Maailmassa ihmiselle on tarjottu ihmeitä ja nopeita ratkaisuja elämän ongelmiin varmasti läpi historian. Ihmisillä tuntuu aina olevan tarve kokea ihmeitä. Miksi kuitenkin siihen tarvitaan jotain toista ihmistä, jolle annetaan valta tämän ihmeen aikaansaamisesta tai kuvitellusta aikaansaamisesta?
iIhmiset hakevat mielipiteitä absoluuttisen oikeista väreistä, ruoista, uskonnosta, poliittisista suuntauksista ja ylipäätään mistä tahansa ratkaisuista oman elämänsä suhteen joltain toiselta ihmiseltä, joka kutsuu itseään asiantuntijaksi. Mikä saa ihmisen tekemään näin? Miksi ihminen turvautuu ulkopuolisiin neuvoihin asioissa, joiden ajattelisi olevan hyvin henkilökohtaisia ja vaativan sisäistä tutkiskelua?
On varmasti aina ollut niin, että elämä on ennalta-arvaamatonta ja siihen sisältyy hyvin paljon tuomitsemista ja neuvoja itsemme ulkopuolelta. Meillä on varmasti kaikilla jollakin tasolla tarve tulla hyväksytyiksi. Siksi siis ehkä etsimme ihmisiä, jotka mielestämme voisivat jakaa samat ajatukset maailmasta tai joiden uskomme olevan mukavia ja rehellisiä ihmisiä tai olemme kuulleet muilta, että he ovat olleet tyytyväisiä näiden henkilöiden mielipiteisiin ja neuvoihin ja kokeneet nämä henkilöt mukaviksi ihmisiksi. Siksi ehkä itsekin haluamme tavata näitä henkilöitä, jotta voisimme mahdollisesti paikata aiemman ulkopuolisen arvostelun jättämät haavat ja tulla hyväksytyiksi.
Mutta kuitenkin monelle on käynyt niin, että he eivät olekaan olleet henkilökohtaisella tasolla tyytyväisiä näiden henkilöiden neuvoihin. Mitä sitten käy? Monesti näiden neuvonantajien ympärille on muodostunut ihailevien fanien joukko. Jos joku yksilö ei ole tyytyväinen neuvoihin ja ilmaisee sen tällaisessa ryhmässä, niin hänet voidaan lähes lynkata. Mihin tämä perustuu? Luultavasti siihen, että tuo neuvoihin tyytymätön yksilö horjuttaa ryhmän turvallisuudentunnetta koskien myös heidän saamiaan neuvoja. Noilla muilla, jotka ovat olleet tyytyväisiä saamiinsa neuvoihin, on tarve pysyä turvallisesti neuvonantajan määrittelemän boksin sisäpuolella. Rajatusta ja turvallisesta boksista minulle tulee väkisinkin mieleen kohtu; Turvallinen paikka, jossa olemme suojassa tämän maailman uhilta ja olemme lähellä ihmistä, joka ravitsee meidät, jolloin meidän ei tarvitse vielä itse nähdä vaivaa itsemme ravitsemiseksi ja itsenäisten päätösten tekemiseksi. Äitimme päättää puolestamme mitä ruokaa saamme ja kuinka paljon. Mutta kuinka monta kertaa kohdussaoloaika voi olla myös turvatonta ja epätasapainoista aikaa lapselle? Aika paljon tätäkin tapahtuu. Joskus istukka ei toimi kunnolla. Joskus napanuora kiertyy kaulan ympärille. Joskus äiti sortuu neuttimaan ruokaa tai muita nautintoaineita, jotka eivät sovi sikiölle. Silti joudumme turvautumaan äitimme tekemiin valintoihin, koska meillä ei ole muutakaan henkilöä siinä vaiheessa elämää, emmekä voi itse vielä asioihin vaikuttaa.
Kuinka paljon elämämme aikana siis etsimme jatkuvasti joko yhtä hyvää tai parempaa kohtukokemusta? Kuinka paljon panostamme jonkun toisen henkilön tekemien päätösten ja mielipiteiden varaan? Kuinka paljon teemme niin sen sijasta, että uskaltaisimme tulla ulos kohdusta ja kokeilla tehdä omia, yksilöllisiä, omaan kokemukseemme ja yksilöllisiin tunteisiimme perustuvia valintoja siitä huolimatta tulemmeko helposti muiden hyväksymäksi? Kuinka paljon voisimmekaan saavuttaa uskaltamalla olla yksilöllisiä ja uskaltamalla kokea tietyn määrän epävarmuutta tekemistämme valinnoista, mutta samalla kuitenkin luottaen omiin kokemuksiimme ja tunteisiimme? Samalla varmasti uhkaisimme monen ihmisen ja monen ryhmän tarvetta olla olemassa sellaisena, kuin se tällä hetkellä on, mutta samalla voisimme myös näyttää esimerkillämme, että ihmisellä on enemmän valtaa omaan elämäänsä ja omaan onnellisuuteensa, kuin meille uskotellaan. Totta kai tällainen henkilö varmasti asettaisi uhan myös monelle henkilölle, joka tienaa rahansa neuvonantajana. Mutta onko ihmisten tehtävä elää elämäänsä miettien sitä, että tienaako joku rahansa toisen ihmisen epävarmuudella ja hänen elämänsä rajaamisella pienen kohdun kokoiseksi. Ehkä tietyllä tavalla turvalliseksi, mutta myös hyvin rajalliseksi ja mahdollisesti loppujenlopuksi ahdistavan pieneksi alueeksi.
Usein käy niin, että jos ihminen ei ole varma ensimmäiseksi saamastaan neuvosta, esimerkiksi värianalyytikolla, niin hän kysyy neuvoa joltain toiselta analyytikolta, jolla on kuullut olevan asiantunteva maine. Hyvin usein näyttää käyvän niin, että analyysisysteemit eivät noudata keskenään samoja metodeita ja teorioita, jolloin myös analyysitulokset voivat olla hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia. Joillekin on käynyt niin, että mitä usemmalta analyytikolta he kysyvät, niin sitä usemmanlaisia tuloksia he saavat ja loppujenlopuksi heidät on analysoitu kaikiksi erilaisiksi värivuodenajoiksi. Sitten tämä ihminen voi olla täysin hämmentynyt. Mutta miksi ihminen niin kovasti hämmentyy tai antaa itsensä hämmentyä itsensä ulkopuolisen henkilön neuvoista? Miksi ihminen antaa toisen ihmisen jopa horjuttaa omaa itsevarmuuttaan? Vai onko niin että tuota itsevarmuutta ei analyyseihin lähtiessä koskaan ollut olemassakaan? Onko niin että ihminen ei jostain syytä ollut uskaltanut muodostaa omaa mielipidettään tai ei ollut oppinut luottamaan omiin tunteisiinsa? Miten tällainen värianalyysi ja tulosten kirjo voisi hänelle sellaista opettaa? Vastaus on: ei mitenkään. Itsetunnon ja itsevarmuuden kehittyminen on pitkä prosessi, johon tarvitaan rohkeutta ja oma-aloitteisuutta prosessoida asioita aivan omasta näkökulmasta. Sillä tavalla analyytikotkin toimivat. He tarjoavat ihmiselle oman näkökulmansa täysin omista teorioistaan lähtien ja jokaisella voi olla asiakkaastaan täysin omanlaisensa näkemys, mutta silti he kaikki ajattelevat olevansa enemmän oikeassa kuin jokin toinen analyytikko ja luottavat oman työnsä tuloksiin. Meillä jokaisella pitäisi olla yhtä vankkumaton ajatus siitä, minkä (esimerkiksi värimaailman) itse ajattelemme parhaiten tukevan ja kuvastavan meitä yksilöinä. Tämä työ meidän on itse tehtävä.
Tietenkin voimme saada värianalyytikolta (tai keneltä tahansa neuvonantajalta) joskus mielipiteen, jonka voimme helposti jakaa, mutta silti sen mitä noilla väreillä ja mielipiteillä teemme täytyy lähteä täysin meistä itsestämme. Meidän ei tarvitse olla samaa mieltä kaikista teorioista, joita esim. värivuodenaikoihin liitetään liittyen ihmisen persoonallisuuteen. Noita teorioita ei ole mitenkään tutkittu ja todistettu tieteellisesti, eivätkä monet itsensä hyvintuntevat ihmiset niitä jaa (Oman tarkkailuni ja omien kokemusteni pohjalta ihmisen persoonaa ei voi määritellä kovin rajatusti). Tällainen persoonallisuuspiirteiden jyrkkä rajaaminen on hyvä markkinointistrategia ihmisille, jotka etsivät jotain rajoja itsensä ulkopuolelta (tai kuvittelevat tarvitsevansa niitä). Asioita rajaamalla on usein myös helpompi saada niitä kaupaksi, kun tarjolla on selkeä rajallinen paketti.
Mutta todellisuudessa ja käytännössä tällaiset valmiit paketit ovat aivan liian rajallisia ja stereotyyppisiä. Ihminen kehittyy ja muuttuu elämänsä aikana ja myös ihmisen väritys voi elämän aikana muuttua jonkin verran. Tällekin täytyy jättää tilaa käytännön valinnoissa. Monet ihmiset kuitenkin vain hiljaa hyväksyvät tai hiljaisesti ovat hyväksymättä monenlaiset rajatut määritteet voidakseen kuulua värianalyysin (tai muiden rajattujen, kapeakatseisten tai stereotyyppisten mielipiteiden) ympärille syntyneisiin ryhmiin. Mutta silloin jos kokee, että elämä on tietyissä asioissa roikkumista ja joidenkin väittämien hiljaista hyväksymistä, vain siksi että saa kuulua ryhmään, niin onko tuohon ryhmään kovin tiiviisti kuuluminen ja tuon ryhmän mielipiteistä välittäminen kovin viisasta yksilön oman kehityksen kannalta? Kannattaisiko ihmisten opetella sietämään epävarmuutta ja tietynlaista yksinäisyyttä? Voisiko viisaus löytyä hiljaisuudessa itsensä kanssa vietetyn ajan kautta? Itse olen kokenut näin. Kun ympärillä ei ole ihmiisiä ja turvanani on vain minä itse, niin minun on pakko alkaa miettiä, että mitä minä oikeasti tarvitsen voidakseni hyvin? Mitkä ovat oman hyvinvointini kannalta kaikista tärkeimmät värit, ruoat, elämäntavat, poliittiset mielipiteet jne.? Olen todennut, että ihmisen on vain opeteltava kasvattamaan itselleen henkinen selkäranka ja pitämään puolensa. Vaikka saisit jostakin itsesi ulkopuolelta jonkin valmiin paketin, jonka mukaan elää (ja johon olet mahdollisesti tyytymätön, mutta tyydyt siihen, koska et paremmastakaan tiedä), niin silti sinulla tulee olemaan aina vastustajia. Miksi siis elää jonkun toisen sinulle määrittelemää totuutta? Joudut kuitenkin opettelemaan puolustamaan itseäsi ja se on aivan varmasti helpompaa silloin, kun valinnat lähtevät omista henkilökohtaisista kokemuksistasi ja riskeistä, joita uskallat ottaa päätösten tekemisessä ja mielipiteiden muodostamisessa ja esilletuomisessa. Ei ole olemassa mitään pikaratkaisuja elämäsi tärkeimpien asioiden suhteen. On erilaatusia ja eripituisia prosesseja, jotka sinun täytyy käydä läpi itsesi kanssa. Jotkut niistä voivat olla jopa todella rankkoja ja siksi monet haluaisivat uskoa helpompiin ja suorempiin reitteihin, jossa joku kertoo meille mitä meidän täytyy tehdä. Mutta kukaan ei voi tehdä suuria päätöksiä meidän puolestamme. Kukaan ei voi kasvaa ja kokea kasvukipuja ihmisenä meidän puolestamme.
